Pääsin tänään pitkästä aikaa töiden jälkeen kampaajalle. Harvinaista herkkua meikäläiselle.

Oli rentouttavaa istua leikattavana, kun tiesin yhdeksänvuotiaan poikani Joonan olevan hyvässä seurassa. Joonan aikuiskaveri Eke haki hänet terapiasta ja vei hampurilaiselle.

Kun kaksikko saapui reissultaan, olin jo ehtinyt kotiin. Joona tarjoili mukanaan tuomaansa jättilimua isoveljilleen, ja Eke jäi vielä hetkeksi pelaamaan Joonan kanssa korttia.

Eke on jo aiemmin kertonut, miksi ryhtyi OmaKamu -toimintaan, millaista Oma Kamun koulutuksessa oli ja miten kaveruus Joonan kanssa pari vuotta sitten alkoi.

OmaKamu -toiminta on aivan mahtava juttu. Aluksi aivan tuntemattomalla Ekellä on ollut käsittämättömän suuri vaikutus meidän perheeseen ja etenkin Joonaan.

Reilu kahdeksan vuotta sitten perheessämme asiat olivat hyvin. Asuimme Helsingin Jollaksessa. Mieheni Abu teki töitä graafikkona sekä toimi aktiivisesti seurakunnassa. Minä työskentelin silloinkin valtion virastossa. Meidän kolme poikaamme olivat 15-, 10- ja yksivuotiaita.

Mieheni ramppasi pari vuotta lääkärissä vatsavaivojensa takia, mutta ei saanut apua. Sairaus vei hänet vuonna 2008. Saattohoidossa ollut isäni menehtyi kaksi viikkoa aiemmin.

Ihmeesti sitä jaksaa, kun on pakko.

Ajattelin, että jos minä nyt prakaan, koko perhe putoaa. Syyttelystä ja syiden miettimisestä ei ole apua. Oli vain mentävä eteenpäin.

Erityisen kova paikka isän kuolema oli keskimmäiselle lapselleni, mutta kyllä se heijastui meihin kaikkiin. Olen usein miettinyt, kykeneekö jo yksivuotias lapsi tiedostamaan isän lähdön vai reagoiko hän enemmänkin meidän muiden suruun.

Joona takertui minuun ja sitä kesti vuosia. Entä jos sinäkin kuolet, hän parkui.

Päiväkodista alkoi tulla viestejä, että Joona sai rajuja raivareita. Kotona hän oli aina ollut maailman kultaisin lapsi, joka näytti niin kielteiset kuin rakkauden tunteensa. Kesti kauan, ennen kuin saimme Joonalle apua.

Pari vuotta sitten sosiaalityöntekijä kysyi, haluaisinko kodinhoitamiseen jelppiä. Vaikka välillä olenkin väsynyt, kodin olen aina jaksanut hoitaa. Sen sijaan kysyin, löytyisikö Joonalle aikuista tukihenkilöä. Toivoin hänelle tasapainoista miehen mallia. Ja niin sosiaalityöntekijä kertoi OmaKamu -järjestöstä, joka kouluttaa ja yhdistää vapaaehtoiset aikuiset tukea ja seuraa kaipaaviin lapsiin.

Kaksi viikkoa myöhemmin istuin kahvilassa OmaKamun toiminnanjohtaja Pekka Puukon ja kamukoulutuksen käyneen Erkki Böösin kanssa. Tunnelma oli hyvin luonteva.

Kun Eke sitten soitti ovikelloamme, kerroin Joonalle, että nyt sinulle on tulossa kaveri. Nykyään Joonalla ja Ekellä on ihan omat juttunsa.

Vaikka Joonalla olisi kuinka huono päivä, hän lähtee Eken tapaamisiin aina innolla.

Joonan mukaan Ekessä on parasta kiltteys. He käyvät uimassa, luistelemassa, pelaamassa pihasählyä tai vaan hengailevat yhdessä. Luotan Ekeen täysin enkä juuri kysele Joonalta, mitä he ovat puuhanneet. Tänään Eke kertoi huomanneensa, että Joonan uudet lääkkeet tehoavat, ja poika pystyy keskittymään aiempaa paremmin. Saman olen huomannut minäkin.

Kun kasvattaa kolmea eri-ikäistä poikaa, on välillä vaikeaa olla huolehtimatta, miten he pärjäävät. Nyt kaksi vanhinta ovat jo täysi-ikäisiä ja lentämässä pesästä.

Tuntuu hyvältä, että Joonan touhuilut kiinnostavat aidosti Ekeä. Sellaisesta tulee minullekin hyvä ja turvallinen olo.

Tällä hetkellä OmaKamu-järjestöön on ilmoittautunut enemmän lapsia kuin vapaaehtoisia aikuisia. Erityisesti pulaa on vapaaehtoisista mieskamuista. Tutustu OmaKamun toimintaan täältä.